Sivut

maanantai 21. joulukuuta 2015

4,3 kiloa, elämän iloa!

Mulla kävin tänä vuonna vähän hassusti jouluvalmistelujen kanssa. Tein joulusiivouksen selvästikkin liian aikaisin, sillä nyt olen jo ehtinyt sotkea kaiken (ja kanit tietysti oman osuutensa). Enää ei edes huvittaisi siivota, sillä ei tunnu ollenkaan 21. päivältä joulukuuta, ainakaan vielä. Ulkona ei ole lunta ja päänikin on vähän huimaillut päivisin. Saa nähdä millaisiin tunnelmiin päästään loppujenlopuksi tänä vuonna.
Toissapäivänä kuvasin kaneja, enemmän Romeota, joka osaa herkkujen avulla todella kivasti poseerata kameralle. Vasta myöhemmin hoksasin, että olisihan niihin kuviin voinut kehitellä jouluisen taustankin, mutta eeih.. näillä mennään tällä kertaa. Marleyta jännitti olla pöydällä taas sen verran, ettei sen kuvista tullut muita kuin marsun näköisiä kökötys/varovaisia ryömintä otoksia. 







Tänään punnitsin kanit. Mikäli meidän vanhaan ja rasittavaan vaakaan on ollenkaan uskomista, Romeo painoi 2,4 kg. Samoilla linjoilla ollaan siis koko edellinen vuosi kuljettu. Marleylla painoa oli tälläkertaa 1,9 kg. Sen paino on vuoden aikana vaihdellut 1,8- 2, 1 kg välillä. Ei paha. Romeolle olisi kuitenkin hyvä saada turvallisesti lisää massaa. Saattaa kuulostaa ehkä oudolta sielä ruudun takana, mutta täällä näkee kuitenkin, että pieni lisäpaino (esim 2, 8-3 kg) ei olisi pahitteeksi. Nuoruus iässä Romeolla oli painoa jossain vaiheessa jopa 3,5kg tai yli. Se ei ollut sille edes liikaa, eikä tuntunut vyötärössä ollenkaan. Vanhetessa massaa on pudonnut siis paljon, mutta tasaisesti, niinkuin kaneille vanhetessa yleensä saattaakin tapahtua. Mistään nopeasta painonlaskusta ei ole kyse, eli sen puoleen en huolestu. Tuo pudotus on kuitenkin siinä kolmessa vuodessa hiipunut nykyiseen, jossa ollaan pidemmän aikaa mietiskelty ja katseltu vieläkö laskee. Enempää ei ole pudonnut, onneksi. Lihaksista on lähtenyt suurin osa massasta, vaikka saman verran on kanilla liikunnanmahdollisuutta kuin aikaisemmin. Taitaa vain päiväunet viedä voiton! Muttei sekään haittaa, hyvä vaan, että osaa levätä ja rentoutua. 


perjantai 18. joulukuuta 2015

Kanin pelkoreaktiosta ja uudesta projektista (?)

Luonnossa lemmikkikanien sukulaiset ovat vaistojen, etenkin pelkoreaktion varassa eläviä otuksia. Se on yksi suurimmista ominaisuuksista minkä avulla  pakoelöimet selviytyvät. Jo pienestä poikasesta lähtien kanit osaavat juosta eroon pelottavista tilanteista, tai vain vaaran epäilystä. Myös lemmikkikanit omaavat tämän piirteen, vaikka meidän onneksemme hieman laimeammin kuin niiden esi-isät.

Lemmikkikaneilla rinnakkain kulkevat pelko ja arkuus eivät ole toivottuja luonteenpiirteitä. Kukapa tietoisesti haluaisi kasvttaa kaneja, jotka puollustautuvat puremalla, juoksevat karkuun nähdessään liikettä tai tömistelevät jalkojaan öisinkin. Kauhean moni nauttii tuskin myöskään sitä, kun kani näyttää ahdistuneelta, joka kerta uudessa tilanteessa tai vaikkapa kynsien leikkaus operaatiossa. 


pupuile on luonnollista olla valpas ja tarkkailla ympäristöä. Yllä oleva kuvaukseni oli ehkä vähän liioiteltu versio pelkäävän lemmikkikanin arjesta, sillä useimmat niistä eivät onneksi kärsi siitä noin pahasti, ympäri vuorokauden, toivottavasti. Ehkä juuri siksi ihmiset eivät usein suhtaudu asiaan vakavasti tai tule sitä edes ajatelleeksi. Kanin pelkoreaktio voi olla oikeasti jopa vaarallinen tilanne pupulle ja vähintäänkin stressaava kokemus. Estekilpailuista saa hyvän esimerkin tähänkin aiheeseen: Kanin säikähtäessä asiaa x  se saattaa saada paniikkikohtauksen ja hypätä pahasti estettä päin, rimpuilla h- valjaissaan kuristumiseen, murtumiin tai lihasvaurioihin asti.  Näin ei tietääkseni vielä onneksi kenellekkään ole käynyt, mutta lukuisia pahoja ilmavoltteja muistan kyllä nähneeni ja enemmän kuin muutaman.  Tästä syystä on mielestäni erittäin tärkeää muistaa esteillä, että liian pelokasta kania ei hypytä, tai ainakaan estekilpailujen tyyliin, missä kanin takana mennään hoputtaen, usein kanille luonnottomassa, aukeassa maastossa ja ihmis/kaniryhmän keskipisteenä. Milloin kani sitten on "liian pelokas?" Se jääkin sitten pitkälti omistajan  harkinnan ja omantunnon varaan.. Omasta mielestäni on myös tärkeää, että esteristeytysten jalostuksessa, luonteesta haettaisiin esiin erittäin paljon rohkeutta ja luottamusta ihmisiä kohtaan, mutta onneksi meillä Suomessa on ainakin joitain hyviä kasvattajia sen suhteen, että osaavat muunmuassa tätäkin muistaa tavoitella, hyvän kropan ja silmää miellyttävän värin lisäksi. Kaikista kasvattijsta en kuitenkaan samaa voi sanoa. 

Kanin tulevaan "arkuustasoon" vaikuttaa erityisesti poikasen "lapsuusaika" ja perimä. Emo opettaa pupuvauvoja, voiko ihmisiin luottaa, näyttämällä esimerkkiä omalla käytöksellään, kun ihmisiä on läheysyydessä. Pakorefleksin poikaset osaavat jo vaistonvaraisesti. Myöskin kasvattaja ja kanin kokemukset vaikuttavat erittäin paljon tuleviin luonteenpiirteisiin. Poikasena pahoin säikähtänyt kani saattaa koko elämänsä ajan kantaa traumoja, joiden johdosta pelko yleistyy ja kanin stressitaso nousee, joka ei ole eläimelle koskaan pidemmällä mittakaavalla hyväksi. Mitä enemmän pelottavia kokemuksia poikaselle kertyy sitä epäluuloisempi siitä kasvaa. Sama pätee kyllä myös vanhempiinkin kaneihin, mutta poikaset ovat erittäin herkkiä uusille kokemuksille.

Palataan nyt kuitenkin syvemmin arjen esimerkkitilanteisiin, meille kaikille hekä jollain tapaan tuttuihin. Ehkä sitten myöhemmin opimme ymmärtämään mitä olisi kannattanut tehdä toisin. Minitsinko jo aikaisemmin siitä, miten ihmiset usein jättävät huomiotta sen, että vaikka kani onkin pitkälle jalostettu lemmikki, se on silti ikuisesti saaliseläin ja sen valppautta tai pakorefleksiä ei voi kitkeä kokonaan pois. Olen huomannut, että ihmisillä on usein outo tapa (minun mielestäni) suhtautua siihen. Sitä ei usein pidetä niin isona asiana, eikä siitä välitetä. Sille turhaudutaan. Onhan se rasittavaa jahdata kania tehdashäkistä kun kerta nyt syystä x on se otus sieltä ulos saatava. Mutta olisiko sen sittenkään pitänyt mennä niin, että kania ensin jahdataan käsillä ja kun se vihdoin sadaan kiinni on jo ehkä omistajalla turhautuneisuus ja skraavut nusseet pintaan. Vain onkohan kuitenkin olemassa sellaista kolmatta vaihtoehtoa, missä omistajan olisi kuulunut varata tilanteelle enemmän aikaa ja odottaa, että kani vaikkapa itse tulee häkistä pois. Tai jos se ei ole mahdollista niin odottaa hetken, lähestyä kania mahdollisimman uhkaamattomin elein ja varmistaa, että kani selvästi huomasi hänen läsnäolonsa, jonka jälkeen suoritettaisiin toimenpide: häkistä nostaminen varmasti ja kuitenkin ripeästi, ettei kani ehdi keräämään itseensä jännittyneisyyttä sen enempää, niin maailma pääsisi jatkumaan ilman turhempaa kynsimistä.

Tämä toinen esimerkki on ehkä hieman parempi, muttei välttämättä kaikille yhtä tuttu. Itse olen nähnyt tällaisiakin tilanteita paljon, vaikken ihan sanasta sanaan. kani nostetaan syliin ja sille aletaan pukemaan valjaita. Omistaja ei ota ollenkaan huomioon sitä, että kanin silmät ovat pullistuneet suuriksi, ja se tähystelee ympärilleen etsien pakoreittiä. Sitten se pinkaisee sylistä ja omistajan yrityksistä huolimatta tuloksena on karannut (ja ehkä rimpuillessa loukannut) kani ja raadeltu omistaja. Me ihmiset saatamme usein turhautua tästä. Jotkut enemmän, toiset vähemmän. Joillekkin se on aivan kani ja tilannekohtaista. Pupun paon jälkeen, tekee turhautunut omistaja mitä? kiroaa, mahdollisesti. syöksyy kaappaamaan kanin uudestaan syliinsä, pukien valjaat entistäkin tunteettomana. Ehkäpä. Mutta eikös tähänkin ongelman ratkaisuun tarvita yleensä vain syvä hengenveto, rauhallisuutta, päätäväisyyttä ja kanin eleiden huomioimista ja ymmärtämistä. Miksi ihmiset ylipäätään haluavat pukea kaneille valjaat negatiivisen kautta, vaikka sen voisi opettaa myös mieluisalla tavalla? Tähän on yli helppo vastata. Olemme laiskoja. 

Romeolle pidin nuorempana muutaman opets session, jossa kani sai herkkujen avulla valjaiden pukemisesta edes vähän positiivisemman tilanteen. Marley oli kuitenkin niin "toivoton" tapaus siinä, että luovutin. Oli paljon helpompaa sujauttaa valjaat nopeasti pakolla (vaikkei siinä nyt fyysisesti pakotetakkaan) kanin päälle, kuin opettaa herkkujen voimalla, ettei se ole niin kamalaa. 
"Meidän kani ei ole moksikaan valjaista". Ei meidänkään, kun ne ovat ne päällä ulkona viilettämässä, mutta pukemistilanteessa molemmat aristavat ja Marley juokse jopa karkuun valjaiden kilinän kuullessaan! Se ei ole omasta mielestäni ollenkaan hieno homma.
En kuitenkaan nyt tarkoita, että ihmisten olisi  välttämättä pakko opettaa kanit positiivisella vahvistamisella, että valjaat ovat hyvä juttu, sillä a) siihen kuluu usein aljon aikaa ja b) arjessa valjaita ei kuitenkaan "ehdi" tai pysty pukemaan niin sanotusti parhaalla tavalla. Lisäksi vielä c) Kaikki ihmiset eivät sovi kouluttajiksi, vaan aiheuttavat turhautuessaan koulutustilanteessa enemmän harmia kuin hyötyä, vaikka voihan siitäkin tavasta koittaa karsiutua jos on tahtoa mukana.
Toivon kuitenkin, että etenkin te joilla on nuori kani kotona ja alatte pikkuhiljaa totuttelemaan valjaisiin, kokeilkaahan vaikka clikkerin ja namipussin kanssa, miten homma toimii ja millainen vaikutus siinä on kaniin. Ainoa hyvä asia ei harjoittelussa suinkaan ole pelkästään se, että kani saa tottua valjaisiin mieluisella tavalla, vaan myös se, että  kani oppii luottamaan uusiin asioihin ja omistajaansa. Tarkoitukseni ei ollut siis syyttää tai moittia, vaikka se siltä saattoikin hieman kuulostaa vaan inspiroida ja kannustaa! 

jälleen eksyttiin hieman aiheesta.. Kirjoitin tästä siksi, koska halusin haastaa teitä tarkkailemaan kanienne käytöstä ja ottaa tuon herkän pako-eläimen vaistot huomioon. Kanille on iso asia saako se itsenäisesti kulkea reittinsä häkkiin, vai jonkun ohjaamana. Tai nostetaanko se ylhäältä vai sivusta päin. Emme usein tee asioita niin kuin kanin näkökulmasta olisi parempi, vaan itsemme. Usein sillä ei ole huomattavia seurauksia, mutta  on aina hyvä välillä muistaa, että sinä päätä mitä vahvista ja kanisi huomio sen kaiken. Mitä enemmän huonoja kokemuksia pupulla kynsien leikkaamisesta, sitä kovemmin se oppii vastustamaan ja rimpuilemaan tilanteesta. Kertauksen vuoski: pelko saattaa olla ja yleensä onkin pupuilla yleistyvää, eli silloin tilanne voi muuttua siihen, että kani ei pelkää enää vain kynsileikkuria vaan myös pelkästään käsittelyä, siihen ihminen saattaa turhautua ja käsitellä kania vieläkin kovemmin, jonka vuoksi kani pelkää kohta pelkkää kättä. Ihmiset siis vahvistavat kanien epäluuloisuutta usein tiedostamattomasti ja alitajuntaisesti.

Pitänee se vielä mainita, että pelkoreaktiota ei pidä harjoitella, sen ihmiset vielä usein käsittävät miksi. Kelleppä tulee mieleen jahdata lemmikkikania kiljuen ja tömistellen suljetussa huoneessa, (mikäli pikkulapsia ei lasketa) ? Mutta samalla tavalla pienetkin valinnat vaikuttavat paljon ja niitä meidän kannattaisi ehkä enemmänkin muistaa ottaa huomioon, koska näin yleisen saaliseläimen arkuutta tai pelkoa onkin erittäin hankala karsia sitten enää jälkivaiheessa pois! En voi muuta kuin suositella sen ennaltaehkäisyä, eli toivotun käytöksen vahstamista oivallisissa tilanteissa!

Mitäs tykkäsitte postauksesta? Tuleeko teillä mieleen jotain mitä arkuuden piirrettä olisitte kanissanne tiedostamatta vahvistaneet, josta on myöhemmin koitunut ongelma? Sellaiset kokemukset olisivat nyt nimittäin tuonne kommentiboksiin enemmän kuin tervettulleita! :) Meillä nyt esimerkkinä  toimii hyvin tuo Marleyn valjastuspelko. Joka kerta kun valjaat ottaa esille, kuuluu kilinä niin kani juoksee karkuun, sillä ne on aina laitettu päälle pakottamalla (ei kuitenkaan fyysisesti). Ulkona se ei noista ole moksiskaan ja antaa ne laittaakkin ylleen ilman mitään ongelmia, (kunhan pidän kanista hellästi kiinni) mutta harmittaa tietysti sitten, että "vain" se niiden päällepukeminen on kanista noin inhottavaa. 

Jos joku ihana jaksaisi mua taas inspata (ja vielä parempi jos lähtisi oman kaninsa kanssa kokeiluun mukaan) niin voisin aloittaa tuon positiivisen vahvistamisen avulla alkaa opettamaan Marleylle, ettei valjaiden laitto ole oikeasti niin syvältä pohjamdsasta. Ensimmäinen askel meille olisi se, että kun valjaslaatikosta ottaa laparit ja hihnan, kani ei juokse karkuun vaan tulee vaikka hakemaan namin. Jos joku innostui ja haluaisi vaikka videolle kuvata edistysaskeleita, oman kaninsa treenistä se olis mahtavaa! Ja jos saisin itseäni niskasta, niin voisin koota ihan oman postauksen, tai sarjan miten meidän harjoittelu on edennyt/etenee videoiden kanssa! :) Tällaiset koulutusprojektit on oikeasti ihan mukavia ja eläimillekkin hyvää aktivointia. (vinkkinä niille joiden kanit metelöi yöllä ;)) 




Oivoi mitä tuli taas puhuttua











tiistai 15. joulukuuta 2015

Bambi jäällä


"Sehä makaa kuin bambi jäällä, liukastumisen jälkeen"






















Enää viis kokonaista päivää jäljellä ennen joululomaa. Tarkennettuna: liian lyhyttä lomaa. No ei anneta sen kuitenkaan vielä lannistaa! Kanit ovat eläneet kanssani rauhallisia päiviä toisensa jälkeen. Kaksi päivää sitten vaihdettiin huoneen järjestystä ja nyt nekin saivat "oman huoneensa", vanhasta vaatekomerostani! Kumpikaan ei kyllä kummoisemmin sielä aikaa ole viettänyt, (enemmän kuitenkin kuin minä muunnoin). Kunhan koomailevat keskellä lattiaa. 

Viimeviikon lopusta Romeolla oli taas puolen päivää kestävä suolisto ongelma (karva). Yön aikana poika rupesi kuitenkin syömään pitkän houkutteluni jälkeen ja aamulla apaattisuus oli jälleen tipotiessä, hyvä niin. 

Tälle kuulumispostaukselle ei paljon sisältöä ole kertynyt, mutta muutama suloinen kuva Romeosta löytyy, sillä edellis viikkona harjoittelimme kameralle poseeraamista namien ja naksuttimen kanssa. Hienosti herra suoriutui! Ensin kokeiltiin tassujen pitämistä korokkeen päällä (ja siinä paikallaan kököttämistä) ja sen jälkeen ihan vain pöydällä "ylväänä" istumista. Kivasti sai höpsö letkan viimeisessä kuvassa tuotua omaa persoonallisuuttana esiin! Harmi, että kuvat ovat kovin rakeisia, sillä sitä se sisätiloissa kuvaaminen ilman kunnon valaistusta teettää. 



Luntakin on satanut edes vähän, pitäisi jokin päivä viedä kaneja varmaan kunnolla totuttelemaan tuohon valkoiseen kylmään.

 Lempi kuvasi?

lauantai 5. joulukuuta 2015

"Ahaaa" elämyksiäni kanin omistajana

Tämän postauksen idean sain jälleen kerran junassa, tuijottaessani ulos jo tutuksi tulleita maisemia. Rupesin siinä silloin mietiskelemään, että montakohan heinäpaalia pupuille on vielä jäljellä ja riittäisikö se syksyn tai jopa joulun yli. Noinkin arkisesta asiasta lähti kehittymään idea tähän uuteen postaukseen: Suurimmat "ahaaa" elämykseni kanien omistajana. Tarkoituksena on siis kertoa esimerkkejä asioista, joita en tiennyt/tullut ajatelleeksi ennen omaa lemmikki pupuani, vaikka tietoa kaneista olin kerännyt jo ennen sitä isot kasat muistiin.

1. Se kun huomasin, ettei kyljellä makaava kani ole välttämättä kuollut ja iloloikat ovat todellisia, jopa jokapäiväisiä.

Ennen Romeota olin lukenut siitä, miten kanit saattavat onnellisina kieriä, maata rentoutuneena kyljellään tai hyppiä holtittomalta näyttäviä super hyppyjä täydestä juoksuvauhdista ja joskus jopa paikoiltaan. Muistan kuitenkin vielä elävästi ensimmäisen kerran, kun näin oman pupuni kyljellään. Sen korvat olivat epäluonnollisesti ja silmäkulmasta pilkisteli demonin katse. Nenä ei nuuskinut ilmaa normaalisti ja kani makasi raadon näköisenä, täysin liikkumatta. Säikähdin pahanpäiväisesti (ja vielä monesti sen ensimmäisen kerran jälkeen) kunnes aloin oikeasti tottumaan ajatukseen, että kanit pötköttävät mielellään kyljellään, joskus jopa söpösti. Samaan syssyyn iloloikat. Olin lukenut niistä paljon, olin nähnyt yputubesta loikkavideoita, mutta oman kanin kaurishypyt olivat aina aluksi "paljon hienompia ja oudompia kuin muiden".


Tämä kuva ei ole siitä hetkestä, kun säikähdin. 

2.Tunne, kun tajusin, että kaneja voi naksutinkouluttaa.

Tiesin, että kaneille voi opettaa temppuja. Tiesin, että ne oppisivat jotain, mutta helppoa. En kuitenkaan pitänyt varsinaisena temppuna sitä, että kani pyörähtää ympäri herkun perässä. Niinhän melkein jokainen eläin kykenee tekemään. Saatuani naksuttimen kunnolliseen käyttöön huomasin kuinka oppivaisia ja fiksuja eläimiä ne oikeasti ovat. Enään ei ollut kyse sattumasta tai helpoista tempuista, vaan puput pystyivät lyömään yläfemman tai tulla kutsusta sivulle. Nykypäivänä en pysty edes kuvittelemaan "tyhmiä kaneja", tai sellaisia jotka "eivät opi". 

























3. Se kun ymmärsin hakea heinää maatilalata

Olin tästäkin aiheesta lukenut ja kuullut. Heinän hakeminen maatilalta pienpaaleissa kuulosti paremmalta vaihtoehdolta, kuin kaupan heinä ja niinhän se yleensä onkin. Heinäpaali tuntui kuitenkin olevan sellainen juttu, jonka sai vain suhteilla, esimerkiksi ratsastajat. Vasta viidentenä vuonna tartuin itseäni niskasta kiinni ja aloin selvittämään asiaa. Kävikin sitten niin, että olin ollut aivan väärässä siitä ajatuksesta, että heinää saa vain ne tietyt, onnekkaat, joilla jotain suhteita johonkin suuntaan on. Jo yhden minuutin puhelun jälkeen olimme matkalla heinäostoksille ja kaikki sujui todella helposti, halvasti, ilman suurta vaivaa!

5. Kanit oppivat lukemaan eleitäni, välillä liiankin hyvin. 

Tästä en ollut aikaisemmin missään kuullut tai ainakaan sitä sen kummemmin ajatellut. Nykyään sen selkeäsit sillä välillä se on koitunut hieman jopa haitaksi. Kania on esimerkiksi hankalempi saada kiinni, kun se aavistaa joutuvansa kohta jäämään yksin kotiin. Toisinaan on taas hankala kävellä kompastumatta, ne tietävät kohta olevan agilityn ja herkkujen aika, jonka johdosta molemmat rupeavat käymään innostuneena ylikierroksilla jo ennen harjoitusta. Molemmat ehkä vähän kehnoja esimerkkejä, mutta ne pienimmäit ja osuvimmat eivät vain jää mieleen. Ehkä joku silti ymmärtää miltä tuntuu olla oman jänlnstä kanssa samalla aaltopituudella.  

6. Se kun ymmärsin, ettei isokaan häkki tai ulko-aitauksemme riittänyt. 

Häkki on aina häkki ja huonekkin on aina huone. Itse ymmärsin sen kunnolla vasta viime vuosina. Aikaisemmin meillä oli häkki, suhteellisen iso sellainen. Siitä siirryimme nykyiseen eli "kanihuoneeseen". Puput ovat saaneet minut kuitenkin enemmän ja enemmän sille kannalle, että isokin häkki tai huone ei riitä, sillä kanille on luonnollista vaihtaa maisemaa, liikkua vapaana sekä tutkia ympäristöä fyysisesti, kuin myös tarkkailumielessä. Kani kyllästyy häkissä, vaikka kyse olisikin isosta kompostiaitauksesta virikkeineen, ellei se pääse säännöllisesti juoksemaan. Meillä puput ovat kautta aikojen jaloitelleet päivittäin, mutta niiden jaloittelu aikaa on lisääntynyt entisestään vuosien varella. Ulkoaitauksen näin olevan liian pieni, kun Marley rallitteli sielä päivittän, kaarevasti.


7. Se kun oivalsin, ettei marketeista kannata ostaa herkkuja pupuille

Mitään kovin epäterveellistä, ainakaan isoja määriä en muistaakseni ole syttänyt, mutta porkkana ja vaikka itse kuivattu omena kelpaavat usein vähintäänkin yhtä hyvin kuin kaupan lisä ja-väriaine pommit. Lisäksi porkkanat tulevat paljon halvemmiksikin. Nykyään ostan kaneille harvoin herkkuja tai leluja edes eläinkaupoista. (Leluiksikin kelpaa oksat usein vallan mainiosti). 


8. Kun kuulin, että kaneille on parempia valjasvaihtoehtoja kuin "paita" tai H- valjaat

"paita" malliset valjaat olivat meillä ensimmäisenä käytössä, mutta niistä näki jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen etteivät ne ole kanin päällä läheskään tarpeeksi istuvat saati käytnnölliset. Tuskin monikaan kani niistä edes nauttii päällään. "paidasta" siirryimme H- valjaisiin ja sen jälkeen lapareihin. Hyvät, kestävät, istuvat ja oikean kokoiset lapavaljaat ovat omasta mielestäni parhaat valjaat suurimmalle osalle pitkäkorvista!


Mitäs tykkäsitte tästä postauksesta?  Jos nappasi niin muut kanibloggaajat hoi, idean saa kopioida :)!

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Joulukuun toinen

Jo Joulukuun toinen päivä, miten aika riensikin näin nopeasti? Meidän pitkäkorva jengi odottelee joululomaani yhtä innokkaasti kuin minäkin. Voi sitä riemun tunnetta, kun saamme kaikki vain löhötä ja olla! Siihen menee kuitenkin vielä hetki jos toinenkin, joten ei heittäydytä ihan vielä lomafiiliksiin. 

Kiire painaa kuluvien päivien perässä kovaa vauhtia, etenkin koulutyöt. Onneksi sain kovalla aherruksella aikaiseksi tunteen, että minulla on edes hetki aikaa rentoutua ja kirjoitella muunmuassa tänne blogiin, viimeaikaisesta elämästämme. 

Marraskuu oli hiljainen ja pimeä. Räntää satoi. ensilumi tuli ja meni. Onneksi ehdimme hetken aikaa ihastelemaan kanien kanssa ja villillä meinigillä! Romeo vihaa märkää, kylmää ja kosteaa, mutta siitä huolimatta, ehkä ensimmäisen kerran, se oikeasti nautti tuosta virkistäytymispäivästä ensilumen parissa. Iloloikkaa lensi keposasti myös talon nuorukaiselta neidiltä, Marleylta. Sen ainoan lumisen päivän jälkeen olemme taas vaipuneet "koomaan" tänne omaan koloomme. Ulkona on käyty harvoin ja sisälläkin kaneista ja minusta tuntuu pimeä syöneen kaiken ylimääräisen energian, mutta senhän se syksy ja pimeys aina tekeekin, oli vuosi mikä tahansa. 

Viimeviikolla olin koulumme asuntolassa, eli viikon navetalla hommissa. Kaikki sujui sielä paremmin ja rutiininomaisemmin kuin viimeksi, mutta kanit sensijaan eivät pieäneet lähdöstäni. Niin kuin olin aikaisemminkin aavistanut.. Lyhyitä tekstareita ja kuvia kanien voinnista sain puhelimeeni aina silloin tällöin, koska olin sitä ennen poissaoloani vaatinut, kuten aina. Kotiin päästyäni sain kuitenkin kuulla tarkempaa raporttia kanien tempauksista. Yläkerta oli merkkailtu ja papanoitu täyteen, luoksetulokutsua ei kuunneltu kanihuoneeseen asti ja oma huoneeni oli tietysti kuin pommin jäljiltä. Mikään ei kuitenkaan tullut minulle yllätyksenä. Näin on käynyt monesti aikaisemminkin, kun olen lähtenyt yli kolmen päivän matkalle. kanit osoittavat mieltään, kokeilevat rajojaan, ottavat vallan, purkavat eroahdistustaan tai miten sen sitten ikinä kukin haluaakaan ilmaista. Olin kaikestahuolimatta iloinen päästyäni takaisin kotiin, lemmikkieni luo, vaikkei navetassa työskentely sen hullumpaa olekkaan.

Tässä nyt sitten kauhisteltavaksi heilahtaneita ja epäonnistuneita kuvia kaneista ensilumessa! Yritän ensikerralle saada parempia otoksia kasaan. 











Yritä tuosta nyt sitten saada kunnon kuvia... 



 

© Juulia. Web design by Aino Vakkilainen. Sisällön tarjoaa Blogger.